Huomenna ollaan lentokentällä

Ah, rakastan lähtemisen fiilistä, sitä, että matkalaukun kanssa painaa ulko-oven kiinni, vääntää turvalukon päälle ja tietää, että illalla on jo ihan muun maan maisemissa. Olen aina ollut samanlainen, reissuun lähteminen on jännittävää, ei tiedä mitä odottaa ja voi tapahtua kaikkea kivaa (en maalaile koskaan kauhukuvia siitä, mitä kamaa voisi tapahtua, tässä asiassa olen ikuinen optimisti). Pidän lentokenttien ja rautatieasemien tunnelmasta, kummassakin paikassa on sama lähtemisen odotus ja jännitys. Toiset pitävät paluusta ja pitävät takaisin tulosta, itse en kuulu heihin. Tietenkin riippuu siitä, miten kauan on reissussa on ollut. Omat reissut eivät ole kestäneet kuukkautta pidempään, joten en ole ehtinyt kaivata takasin suomeen. Koekin aina lomalta paluun tuskaa ja viimeisenä reissupäivä olen poikkeuksetta aina enemmän tai vähemmän kuin perseeseen ammuttu karhu. Ei huvita yleensä koskaan lähteä takasin. Ja menee aina muutama päivä, että totun taas Suomeen ja Suomalaisiin (ja aina märisen ja valitan näinä päivinä). Mutta huomemma on onneksi edessä se lähtemisen fiilis, vaikka reissu kestääkin vain viisi päivää, se viisi päivää Lontoossa tulee nyt tarpeeseen.