Kotiin paluu

Pitkään aikaan, tai totta puhuakseni en edes muista koska viimeksi, olisi jonnekin takasin tuleminen aiheuttanut minussa kotiin paluun tunteen. Joskus lapsena ehkä tuo tunne on ollut, kun on palannut jostain leiriltä lapsuuden kotiin. Enemmänkin olen naureskellut sitä, että kun en pode koti-ikävää, en ole siis oikein mistään kotoisin. Reissuissa takaisin paluu on ollut se paskin juttu aina. Ihan aina. Paitsi nyt pääsiäisenä. Olin käymässä maalla perheeni luona. Missä oli kiva nähdä kaikkia tuttuja ja viettää muutama päivä. Mutta, kuuluisa mutta. Yllätyin jopa itse, kun palatessani rautatieasemalla ja junasta laiturille hypätessäni minulle tuli hassu tunne. Tunne, että olin tullut kotiin. Reilut kahdeksan vuotta siihen sitten meni, että tää kaupunki alkoi oikeasti tuntua kotikaupungilta, minne on hyvä palata ja missä kauduilla kävellessä on onnelinen olo ilman mitään sen kummempaa syytä. Kantakaupungin kadut, miten tässä on näin päässyt käymään, että juurtumaton ja levoton sielu onkin alkanut pitää näitä katuja omanaan?